» Suorittamista, surua, iloa, epäilyä - ja lopulta herääminen!
» Jumalan tuli
» Jatkoajalla


Suorittamista, surua, iloa, epäilyä - ja lopulta herääminen!
Hanne Seestie

Mikä on elämän tarkoitus? Tuota kysymystä olen monesti vuosien saatossa miettinyt, mutta jättänyt asian pohtimisen aika nopeasti sikseen. Mitä sitä nyt pieni ihmislapsi tuollaista miettimään, elämä on elettäväksi tarkoitettu, eikä sen kummempaa tarkoitusta kai voi löytääkään. Muutama vuosi sitten jouduin kuitenkin erinäisten tapahtumien kautta miettimään, olisiko kaiken takana löydettävissä jotakin muutakin.

Vuosi 2006 oli elämässäni eräänlainen taitekohta. Viimeiset kymmenen vuotta olin päntännyt päähäni kieli- ja kauppatieteitä, ja "vapaa-aika" oli huvennut kirjanpitäjän töitä paiskiessa. Keväällä 2006 opintoni alkoivat olla loppusuoralla, ja jäljellä oli lähinnä vain opinnäytetöiden kirjoittamisurakka. Tehokkuus ja suorittaminen kuvasivat hyvin elämääni: Aina piti puskea kovalla vauhdilla eteenpäin, laakereilla lepääminen ei kuulunut käsitevarastooni. Lopputyöt etenivätkin suunnitellussa aikataulussa, ja valmistumiseni alkoi alkusyksyllä olla jo lähellä.

Yllättäen korviini kantautui ikäviä uutisia toisaalta: mieheni äiti oli sairastunut ja joutunut sairaalatutkimuksiin. Alussa näytti, että kyse ei ollut sen vakavammasta asiasta. Melko pian oirehtimisen taustalta paljastui kuitenkin vakava sairaus. Rakas anoppini nukkui pois loppusyksyllä 2006, alle kahden kuukauden sisällä sairauden toteamisesta. Jäljelle jäi vain suunnaton suru ja ikävä sekä kysymys ilman vastauksia: MIKSI?

Vain kaksi päivää hautajaisten jälkeen elämäni mullistui jälleen: Kaiken surun keskellä meille syntyi lapsi. Vaikka pientä poikaani kovasti rakastinkin, olivat ensimmäiset kuukaudet äitinä melko rankkoja. Podin synnytyksen jälkeistä masennusta, ja hektisten työ- ja opiskeluvuosien jälkeen tuntui kovin vieraalta jäädä lapsen kanssa kotiin. Samalla aloin tuntea kuolemanpelkoa, jota olin viimeksi kokenut noin kymmenvuotiaana (tuolloin oli ensimmäinen etsikkoaikani, ymmärrän sen näin jälkeenpäin). Ajattelin useasti, että nyt kun minulla on jo lapsi, on oma vuoroni lähteä täältä seuraavaksi.

Keväällä 2007, poikani ollessa noin neljän kuukauden ikäinen, kotiovellani kävi evankelista, joka halusi kertoa minulle ilosanoman Jeesuksesta. Lyhyen keskustelumme aikana tokaisin hänelle hieman ylimielisesti uskovani kyllä Jumalan olemassaoloon. Hän esitti minulle kuitenkin kysymyksen, jota en ollut osannut odottaa: "Oletko uudestisyntynyt?" Totuus oli, etten edes tiennyt, mitä uudestisyntyminen tarkoitti - oikeastaan en kai halunnutkaan tietää. Lueskelin kuitenkin hänen antamaansa ihmisen pelastumista käsittelevää kirjaa, mutta hylkäsin sen melko pian. Kirjaa lukiessani oli tullut sanoinkuvaamattoman paha olo, synnintunto oli alkanut jyllätä. Pahaolo helpotti heti, kun lykkäsin kirjan yöpöydän laatikkoon. Olkoon koko ikävä opus siellä, muistan miettineeni.

Kuukaudet kuluivat, ja aloin pikkuhiljaa päästä eroon masennuksestani. Kesällä 2007 vauva alkoi olla jo sen verran iso, että hän nukkui pidempiä jaksoja, ja minulla oli täten enemmän aikaa lueskella vuosien mittaan kirjahyllyn täytteeksi hankkimiani kirjoja. Luin lähinnä dekkareita, mutta käteeni sattui kirjahyllystä myös Tapani Sopasen kirjoittama "Mitkä ihmeen Kivalakodit". Kirja vaikutti kiinnostavalta, olihan siinä sivujuonteena kerrottu myös mieheni suvun taustoista, joista tiesin suhteellisen vähän. Vaikka monet teoksen tapahtumat tuntuivat aivan selittämättömiltä ja yliluonnollisilta, muistan ajatelleeni, että tämä on täyttä totta! Miten voisin itse löytää tuon saman luottamuksen ja uskon Jumalaan?

Lokakuisena iltana puhelimeni soi omituisen myöhään, kello oli jo lähempänä kymmentä. Puhelimessa oli isäni, jonka äänestä kuulin heti, että jotakin vakavaa oli sattunut. "Minulla on nyt ikäviä uutisia, Hanne. Serkkusi pieni poika on kuollut tapaturmaisesti", kertoi isäni vaitonaisesti. Olin nähnyt kyseisen pojan vain kerran, mutta tieto järkytti minua syvästi. Me serkukset olimme likimain samanikäiset, ja poika oli ollut vain 7-vuotias. Istuin iltamyöhällä kotini portaissa ja mietin, miten tämä voi olla mahdollista. Mikä oli tämän pienen pojan lyhyen elämän tarkoitus? Mikä oli minun elämäni tarkoitus?

Parin viikon kuluttua suruviestistä, eräänä marraskuisena iltana, lähdin vielä illalla toimistolle tekemään rästissä olevia paperihommia. En ollut koko päivänä kuunnellut uutisia, mutta tietokoneen internetselaimen käynnistettyäni näin ensimmäisenä uutisen jostakin koulusurmasta. Uutisesta klikattuani luin järkyttävästä surmateosta Jokelassa. Useita oli kuollut ammuskelussa, ja tekijä oli vahingoittanut myös itseään. Tässä ei ollut kysymys pelkästään koulupojan järjettömästä teosta, vaan meitä ihmisiä suuremmista voimista, hyvän ja pahan taistelusta, muistan ajatelleeni.

Vasta tässä vaiheessa voin sanoa lopulta ymmärtäneeni, että Jumala kutsui minua. MINUA! Oli päätettävä, mitä teen. Ymmärsin, että uutta mahdollisuutta ei kohdalleni enää tämän jälkeen tarjoutuisi. Olo oli taas aika kurja, mutta siitä huolimatta kaivoin seuraavana päivänä yöpöytäni laatikosta evankelistan antaman teoksen ja luin sen loppuun. Nyt ymmärsin, että minun piti tehdä omakohtainen ratkaisu, ottaa Jeesus vastaan henkilökohtaisena Vapahtajanani. Uskovainen naapuri tai sukulainen ei auttaisi minua perille taivaaseen. Mutta voisinko minä muka tulla uskoon? Uskaltaisinko kokeilla? Mitä ihmisetkin ajattelisivat?

Päätin ottaa riskin. Maanantaina 12.11.2007 lähdin seuraamaan Jeesuksen viitoittamaa tietä. Olin löytänyt elämäni tarkoituksen. Olin uudestisyntynyt.

Hanne Seestie

Jumalan tuli
Jyrki Poutanen

Lapsuudestani en muista mitään hengellisyyteen, tai edes uskonnollisuuteen, viittaavaa. Äitini ei lukenut iltarukouksia edes muodon vuoksi. Jeesus-nimeä ei koskaan varmaan edes mainittu. Raamattu ei kuulunut kotini kirjallisuuteen. Pääsiäiseen kuuluivat tiput, noita-akat ja suklaamunat. Joulun viettoon kuuluivat lahjat ja joulupukki. Kristillisyys oli itselleni koko nuoruuden ajan vain jotain todella etäistä. Jotain sellaista mistä en tiennyt yhtään mitään, ja sellaista, millä ei ollut mitään merkitystä. Rippikoulun käytyäni, perus-velvollisuudesta, en silloinkaan muista löytäneeni mitään uskontoa ihmeempää. Muistan kuitenkin pikkupoikana ajatelleeni, että kyllä Jumala varmasti on olemassa. Se oli varmaankin jonkinlaista lapsenuskoa. Sellaista Jumala-kaipuuta, jonka Jumala itse on asettanut jokaisen ihmisen sisimpään. Ala-asteella tykkäsin laulusta joka oli mielestäni tosi hieno. Siinä laulettiin: "Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen, sen koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen."

Teini-iässä alkoivat kiinnostaa kaikenlaiset rock-bändit ja kauhuleffat. Kaveripiirin kuuntelema musiikki vei mukanaan. Kasvatin itsekin pitkän tukan ja pukeuduin mustiin vaatteisiin. Olin ylpeä siitä, että olin mielestäni boheemi tyyppi. Vasta jälkeenpäin, tultuani uskoon, ymmärsin että tietty kuuntelemani musiikki oli edustanut saatanan palvontaa. Silloin en sitä tiennyt. Kaikenlainen pimeä mystiikka tuntui vain kiinnostavan. Vietin huoletonta nuoren miehen elämää ja oli tosi "coolia" käydä tsekkaamassa kuuluisien rock-bändien konsertteja. Ostin sähkökitaran ja perustin kavereiden kanssa itsekin bändin. Tosin meistä ei tullut kuuluisia, mutta muuten oli kova meiniki.

Sitten tapaamani tyttöystävä tuli uskoon. Huomasin selvän muutoksen hänessä. Ajattelin että se usko kuului hänen elämäänsä, mutta ei ole mun juttu. Kunnes Jumala ilmestyi minulle unessa. Tuolloin en vielä tiennyt Raamatusta tai Jumalasta yhtään mitään. Uni oli poikkeuksellisen todentuntuinen. Näin siinä taivaalla yläpuolellani valtavan suuren kirkkauden. Sellaisen valkeuden joka ei ollut pelkkää valkeutta, vaan ikään kuin oikea elävä persoona. Ymmärsin unessa että tuo kirkkaus oli Jumala. Yhtäkkiä kirkkauden keskeltä lähti voimakas tuli, ikään kuin säde tai salama, joka osui minuun (Dan. 7:9-10) . Samalla heräsin sängyssäni. Muistan kuinka tärisin kauttaaltani. Jumalan voima, tulivirta, kulki lävitseni päästä varpaisiin. En tiennyt mitä oikeastaan tapahtui, mutta ymmärsin varmuudella että Jumala oli ilmestynyt minulle konkreettisesti. Hän on todellinen. Kerroin unesta ystävälleni. Hän oli iloinen puolestani ja aivan otettu. Seuraavaksi sain kuulla että pelastumista oli rukoiltu puolestani muun muassa näillä sanoilla: "Sinä tulen Jumala, ilmesty Jyrkille." Nyt oli minun vuoro olla otettu. Jumala halusi todellakin ilmestyä juuri minulle! Koin sen valtavana henkilökohtaisena rakkaudenosoituksena Taivaalliselta Isältä.

Haluan kertoa, että minulla ei ole ollut mahdollisuutta koskaan tuntea omaa biologista isääni. Mutta Jumalasta tuli minulle todellinen isä. Sain tulla Abba-Isin lapseksi ja alkaa kasvamaan Hänen tuntemisessaan. Tällä asialla oli suuri, parantava, merkitys.

Aloin kiinnostua Raamatusta ja sen sisällöstä. Raamatun kirjoitusten perusteella ymmärsin olevani syntinen ja että joutuisin helvettiin, ellen tekisi parannusta. Halusin siis ottaa vastaan Jumalan lahjan, pelastuksen Jeesuksessa (Room. 3:23-24), (Ap.t. 16:30-31) . Ei kulunut kauan kun löysin itseni Keski-Porin kirkon tiistaisesta rukousillasta. Istuin kirkon penkissä turvallisen matkan päässä alttarista. Joku pappi puhui ja kutsui lopuksi ihmisiä tulemaan alttarille. Yllätyksekseni hän asteli hymyillen suoraan luokseni sanoen: "Terve! Mä olen Matti. Ootko sä jo Jeesuksen oma?". Vastasin että en ole. "Haluaisitko olla?" kysymykseen vastasin heti: "Haluan". Polvistuin papin (rovasti Matti Vuolanne) kanssa penkin päähän ja toistin hänen lausumansa rukouksen. Pyysin kaikki syntini anteeksi ja annoin elämäni Jeesukselle. Matti-pappi julisti syntini anteeksiannetuiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja veressä. Siinä hetkessä, syksyllä 1991, koin uskoontulemisen ja uudestisyntymisen. Tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Sain varmuuden iankaikkisesta elämästä. Rauha Jumalan kanssa tuntui hyvältä!

Vanhat kaveripiirit musiikkeineen saivat jäädä. Ennen niin tärkeillä asioilla ei ollutkaan enää niin suurta merkitystä. Pimeys sai väistyä olemuksestani sisäisesti ja ulkoisesti. Sain Jeesukselta ihan uuden elämän ja uuden sydämen. Ajatukseni muuttuivat. Näin kaiken uusin silmin. Noin kolmen kuukauden päästä uskoontulostani kävin kasteella paikallisessa vapaaseurakunnassa. Halusin olla kuuliainen Jumalan Sanalle, Raamatulle. Halusin kokosydämisesti seurata Herra Jeesusta ja ottaa upotuskasteen
(Ap.t. 2:38)

Olin jo kuullut, että uskova voi täyttyä Pyhällä Hengellä ja saada ns. kielilläpuhumisen lahjan. Odotinkin saavani Pyhän Hengen lahjan jo kastealtaassa. Voimaa vedessä tuntui olevan, mutta kielillä en alkanut puhumaan vielä silloin. Rukoilin ja rukoilin Jeesukselta kielilläpuhumisen lahjaa. Halusin sen! Rukoilin hartaasti ja välillä yritin sanoa jotain sellaisilla "kielillä" mikä nyt saattaisi kuulostaa "kieliltä". Minkäänlaisia uusia sanoja ei vain tullut, vaikka kuinka auoin suutani epätoivoisesti ja yritin kakistaa ulos edes jonkun tavun. Ei, niin ei. Kerran sitten menin erään kokouksen jälkeen seurakunnan eteen rukoiltavaksi. Polvistuin alttarikaiteelle. Pastori rukoili puolestani ja siunasi minut. Penkkiin päästyäni kiitin itsekseni Jeesusta. Yhtäkkiä uutta rukouskieltä vain soljui suustani aivan kuin itsestään. Olin ihmeissäni. Olin saanut kielilläpuhumisen lahjan ihan noin vain, ilman mitään yrittämistä! Uskon, että sain Pyhän Hengen jo silloin kun annoin elämäni Jeesukselle (Room. 8:14-16) . Mutta että sain varsinaisesti täyttyä Pyhällä Hengellä ja tulella tuossa jälkimmäisessä hetkessä. Sain rohkeutta ja voimaa seisoa ihmisten edessä ja tunnustaa että Jeesus on Herra. Olen tosi onnellinen kaikesta siitä mitä elävä Jeesus on tehnyt! "Hän antoi suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi." (Ps. 40:4)

Jatkoajalla
Arto Orre

Lähdin 17-vuotiaana Suomesta Ruotsiin kesätöihin ja pääsin töihin rautatehtaalle. Minun piti työntää ohuita peltilevyjä pyörivän rullaprässin läpi, joka valssasi levyt suoriksi. Ja sitten vinkata paikalle katossa kiskoilla kulkeva kattonosturi. Kuljettaja laski alas kaksi nostohaarukkaa ja minun tehtäväni oli ohjata ne noin tuhat kiloa painavan aluslevyn kummallekin puolelle, ja sitten kävellen ohjailla ilmassa liikkuvaa levyä kohti varastointinurkkaa, johon levyjä pinottiin yli puolitoistametrisiin yli kymmenen tonnia painaviin kasoihin.

Neljäntenä työpäivänäni ohjailin taas yhtä levyä ja menin kahden levykasan väliin laittamaan lankunpätkiä edellisen pohjalevyn päälle ja ohjasin kattonosturin koukut kasaan lasketun levyn alta pois. Mutta siinä samassa edessäni oleva tuhansia kiloja painava levykasa alkoi kaatua päälleni kohti takanani olevaa kasaa. Paikkaan, jossa seisoin, jäi vain pieni kapea rako, vasemman käsivarren luut katkesivat ja luut törröttivät näkyvissä, levyt litistivät vatsan selkärankaan kiinni ja tunsin jalkojeni päällä valtavan painon. Olin tuhansien kilojen painoisten rautalevyjen vanki ja elämäni oli hiuskarvan varassa.

Työkaverini yrittivät auttaa, mutta eivät jaksaneet siirtää edes ylintä levyä. Tilanne oli kauhistuttava. ja olin vaarassa katketa keskeltä kahtia. Tuntui, että jouduin olemaan siinä puristuksessa tuntikausia. Rukoilin hädissäni ja kauhuissani Jumalalta apua ja lupasin, että jos vielä saisin lisää elinaikaa, eläisin jotenkin paremmin.

Puolen tunnin kuluttua seuraavan vuoron työnjohtaja tuli paikalle, järjesti paikalle paksut kettingit, jotka laitettiin koko minua painavan kasan ympärille ja kattonosturi pystyi niiden avulla vetämään levyjä poispäin. Takanani olevan kasan päälle kiivennyt mies nosti minut kainaloista pois levypinojen välistä. Minut laskettiin paareille ja muistan vieläkin, miten onnellinen olin, kun olin taas vapaa ja sain hengittää täysillä. Jälkeenpäin ajatellen tunsin olevani kuin uudestisyntynyt.

Olin luvannut Jumalalle, että eläisin jotenkin paremmin, mutta en tiennyt miten, ja niin jatkoin elämääni niin kuin ennenkin. Puheessa vilisi paljon kirosanoja, aski tupakkaa päivässä ja pullo viinaa viikossa. Mutta onnettomuudesta jäi päälle jonkinlainen shokkitila ja näin painajaisia siitä, että joudun taas johonkin onnettomuuteen, jossa litistyn kuoliaaksi.

Joitakin vuosia myöhemmin menin kerran erään ystäväni luo kylään ja sinne tuli myös samassa talossa asuva suomalainen hymyilevä uskova poika. Hän alkoi puhua meille iloisesti Jeesuksesta, jonka sanoi olevan hänen pelastajansa. Yritimme kaverini kanssa kyseenalaistaa Raamattua, mutta hän löysi kaikkiin kysymyksiimme aina hyvät vastaukset. Lopuksi hän ehdotti:
-Kokeilkaa Jumalaa, antakaa minä rukoilen puolestanne, jos ei mitään tapahdu, niin unohtakaa nämä asiat loppuelämäksenne. Minulle oli jäänyt kaipaus Jumalan puoleen siitä onnettomuudesta lähtien, tai ehkä se tuli jo lapsuudesta, kun äiti rukoili kanssamme iltarukouksia. Mutta silti ihmettelin, kun kaverini tyttöystävä oli heti valmis:
- Rukoillaan vaan.
En tiennyt, että hän oli hiljattain tullut uskoon ja evankelista Jokke vielä sanoi, että kokeilkaa Jumalaa ja eihän siinä mitään hävitäkään voi, me suostuimme sitten myös rukoiltaviksi.
- "Herra Jeesus, avaa Arton silmät ymmärtämään sinun todellisuutesi ja pelasta hänet. Anna kaikki hänen syntinsä anteeksi." Silloin yhtäkkiä tuli varmuus: - Tämä onkin todellista! Valtava ilo täytti sydämeni. Kaikista aikaisemmista väittelyistäni huolimatta koin Jumalan voiman ja läheisyyden.

Tuon tapahtuman jälkeen en enää nähnyt painajaisunia ja kuolemanpelkokin hävisi saman tien. Myöhemmin olen joutunut pari kertaa ajamaan tieltä pellolle välttääkseni kolarin. Kyllähän siinä säikähtää, mutta painajaisia ja kuolemanpelkoa ei ole tullut myöhemminkään.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että Jumala kuuli avunhuutoni ja varmaankin enkelit estivät tuon tonneja painavan rautakasan kaatumisen päälleni.

Ps. 50:15 "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua."

Arto Orre, Forssan Ystäväkirkko srk.